Ikärasismia

Näin tylsän lauantai-illan kunniaksi, (kun huomenna on herättävä varhain kouluun, kun Kultsi on lähtenyt kotikylään ja jättänyt mut taas tänne yksin, kun TV:stä ei tule mitään denimin historiikkia mielenkiintoisempaa, mutta kun ei vielä nukutakkaan) päätin vuodattaa aiheesta, joka on mietityttänyt mua pitkään. Nimittäin siitä miten on liian nuori.

Olen viimeisen vuoden aikana kuullut kyllästymiseen asti siitä, miten olenkaan nuori. 

Selvittääkseni tätä annan muutaman esimerkin kohtaamistani "niin nuori"-tilanteista.

Joulukuu 2010: Juttelen työharjoitteluni viimeisellä viikolla kolmekymppisen harjoittelukaverin ja keski-ikäisen työkaverin kanssa. Ollaan juteltu viimeisen 7 viikon aikana paljon työasioista ja muutenkin elämän kolhuista ja muusta, kun työkaveri kysyy meiltä harjoittelijoilta ikäämme. Harkkakaveri vastaa olevansa 32, jonka jälkeen paljastan syntyneeni vuonna -88. "Voi miten sä olet pikkuinen. Mun poikaakin nuorempi. Niin nuori että... Et sä kyllä yhtään vaikuta niin nuorelta." Jään siinä sitten ihmettelemään, miltä 22-vuotiaan sitten pitäisi vaikuttaa.

Tammikuu 2011: Kolmekymppinen opiskelijakaveri pohtii ääneen, että nii'in, oottehan te parikymppiset tosi nuoria kun te valmistutte. Hetken kuluttua hän kertoo valmistuneensa tradenomiksi 24-vuotiaana. Onko kaksikymppinen tradenomi yhtä paljon liian nuori kuin samanikäinen toimintaterapeutti? Tuskinpa vain. Jos koulutukseen kerran pääsee suoraan toiselta asteeltakin, niin kaksikymppinen on juurikin se valmistumisikä. Pitäisikö sitä sitten nostaa, jos sen ikäinen ei ole tarpeeksi vanha oikeisiin töihin?

Maaliskuu 2011: Haen oman alan kesätyöpaikkaa ja pääsen työhaastatteluun. Haastattelu sujuu mukavasti, mutta haastattelijat pohtivat ikääni. Työpaikka, jota haen, on aikuispuolen paikka ja nuorisopuolelle kuuluvat alle 23-vuotiaat. Voisinko työskennellä paikassa, jos itse kuuluisin kuitenkin nuorisopuolelle. He sanovat, että paikkaan on toinenkin hakija. Toinen hakija on opiskellut alaa paljon lyhyemmän aikaa kuin minä, mutta hänellä on jo lähihoitajan koulutus. Haastattelun jälkeen äitini kyselee miten meni. Kuultuaan toisesta hakijasta äiti kysyy, onko hän minua vanhempi. Vastaan etten tiedä. Äiti näyttää siltä, kuin uskoisi toisen hakijan olevan vanhempi ja saavan paikan. Seuraavalla viikolla saan sähköpostin, jossa kerrotaan etten saanut paikkaa.

Edellisviikko: Harjoittelunohjaajani tulee töihin hiukan poissa tolaltaan ja kertoo minulle tilanteetsaan. Kesken kaiken, hän kuitenkin pyytää anteeksi ja toteaa, että unohtaa aina että olen vasta 22. Ohjaaja sopertaa jotain ikääni nuoremmasta ulkonäöstäni, mutta kypsemmästä olemuksesta. Lopputulos on, että olenkin liian nuori kuulemaan murhetta ja hän huono ohjaaja kaataessaan tätä minulle. Toisaalta ymmärrän tilanteen, mutta..

Viime viikko: Viestinnän opettaja, itsekin kovin nuorekas, pitää luentoa opponoinnista. Hän kertoo jotain esimerkkiä, mutta yhtäkkiä toteaakin, että hei, me opiskelijat olemmekin niin nuoria, ettemme me tällasia tajua vielä. Ryhmässä on yksi parikymppinen, jonka opettaja tietää olevan äiti. Tälle äiti-opiskelijalle opettaja nyökkää vitsinä, että hei ainiin, olethan täällä sinä toisena aikuisena. Kyse on kuitenkin korkeakouluopetuksesta. Eiköhän me enemmän tai vähemmän aikuisia oltu kaikki. Tiedän, se oli sellainen vitsi, mutta ei se muhun ainakaan oikeen osunut.

Eilen: Käveltiin Kultsin kanssa siellä oma asunto -messuilla. Saatiin kävellä ihan rauhassa eikä kukaan tuntunut tuputtavan yhtään mitään esitettä. Ständien ihmiset lähinnä varmaan naureskelivat aikalailla keskimääräistä nuorempaa kävijäpariskuntaa. Vain yksi, itsekin parikymppinen esittelijä, uskaltautui meille jotain juttelemaan. Mulla taisi olla joku ikäkriisi siinä kohtaa, kun teki mieli huutaa siellä kurkku suorana, että hei, mullakin on oma talo ja remppa edessä vaikka 17-vuotiaalta näytänkin! Ois varmaan pitänyt tonnekin laittaa päälle se jakkupuku. Tai remonttihaalarit.

 

En tiedä mistä johtuu, että olen viimeisen vuoden ajan ottanut nämä ikäjutut aika henkilökohtaisesti. Alan olemaan kyllästynyt tähän välivaiheeseen elämässä, kun on vain kökköduuneja iltaisin ja viikonloppuisin painava opiskelija. Haluaisin jo niin kovasti "alkaa elää sitä oikeaa elämää" kun olisi jo vihdoin jotain ja töissä saisi muilta luottamusta omasta osaamisestaan. Ei tarvitsisi vaan nyökkäillä muiden viisauksille, muka kykenemättä lainkaan omaan ammatilliseen ajatteluun. Tiedän, että oikeasti osaava ja valmis en ole vielä pitkään aikaan, vaan kokemus tuo varmuutta ja ammattitaitoa, mutta haluaisin jo päästä aloittamaan. 

Lisäksi varmaan ahdistaa, kun en ole ikinä ollut sellainen stereotyyppinen juhliva opiskelijatytönhupakko, vaan vakavassa parisuhteessa rauhassa, jonkun mielestä tylsästikin, elelevä nuori nainen. Aina kun kertoo kohta valmistuvansa, joku vetää sen "no, kohta on opiskelijabileet menneisyyttä"-kortin. Siinäpä sitten hymyilee ja nyökkäilee nätisti. Niimpäniinjoo.

Tiedän, että näytän ikäistäni nuoremmalta. Ainakin pääkaupunkiseutulaisittain tarkasteltuna. En myöskään käytä kovin aikuismaisia vaatteita, vaikka yksi 16-vuotias kerran sanoikin, että näytän muuten nuoremmalta kuin olen mutta pukeudun kuin aikuinen.

En halua tällä jupinalla mitenkään osoittaa, että olisin mielestäni paljonkin ikäistäni kypsempi. Ihmettelen vain sitä, että vaikka mielestäni olen aivan yhtä kypsä kuin ikäiseni ystävätkin, niin silti aikuisemmat ihmiset usein yllättyvät kypsyydestäni kuultuaan ikäni. Minkälaisia ikäisiäni he oikein tuntevat vai tuntevatko lainkaan?

Joku voi ajatella, että jo tämä, että jupisen tänne blogiin tällaisesta asiasta näin, osoittaa etten ole kovinkaan kypsä ja 22-vuotiaat ovat juuri näin kypsymättömiä. Tiedäppä tuota sitten. Ehkä kymmenen vuoden päästä luen tämän tekstin ja nauran itselleni niin kuin nyt nauran 17-vuotiaana kirjoittamiani päiväkirjoja. Se jää nähtäväksi sitten. Sainpahan ainakin vuodatettua johonkin nämä pitkään velloneet ajatukset. Otan mielelläni kaikki heränneet ajatukset vastaan kommenteissa.

Muut ikäiseni viettävät tällä hetkellä railakasta yöelämää. (Huom. stereotypia!)
Mä taidan mennä nukkumaan, että jaksan taas huomenna leikkiä koulun liikuntasalissa viilipurkeilla ja rakennuspalikoilla.

Hyvää yötä.
Kiskis